Itsenäisyyttä turvaamassa

Venäjän presidentti Putinin vuosien ajan toistama viesti herätti viime viikolla järkytystä Suomessa. Venäjä haluaa jakaa maailman etupiireihin ja haluaa takeet siitä, ettei Nato laajene itään. 

Presidentti Niinistö totesi nopeasti, että Nato ja hakijamaa yksin päättävät uusien jäsenyyksien kohtalon. Selkokielellä Niinistö tarkoitti, että Suomen turvallisuuspoliittinen selkäranka tai hätäjarru, ns. Nato-optio, olisi edelleen voimassa. Viime vuosikymmeninä Suomi on lähentynyt monin tavoin Natoa, mutta lopullista askelta jäsenyyteen emme ole ottaneet, lähinnä sisäpoliittisen painolastin vuoksi. Minusta jäsenyyttä pitäisi hakea mahdollisimman pian. 

Turvallisuuspolitiikka ei voi perustua toiveajatteluun. On välttämätöntä analysoida ja vetää tarvittavat johtopäätökset sotilaspoliittista tapahtumista maailmalla ja erityisesti tilanteen kehityksestä omalla lähialueellamme. Venäjän ääneen lausuttuja ja useamman kerran toistettuja tavoitteita emme voi ohittaa olankohautuksin, aidalla istuen ja parasta toivoen. 

Venäjän aggressiivinen voimapolitiikka on tullut todeksi viime vuosina niin Krimin miehityksen muodossa, kuin Itä-Ukrainassa. Valko-Venäjä toimii bulvaanina, kun Venäjä horjuttaa Liettuaa ja Puolaa hybridioperaatiolla. Saattaa olla, että Venäjän Suomeen vuonna 2015 toimittamat ´pakolaiset´ olivat tietämättään testaamassa Moskovassa ideoitua uutta keinoa läntisten naapureiden, Suomen ja Norjan, horjuttamiseksi. Hämyisämpää vaikuttamista Venäjä on tehnyt mm. sotkeutumalla niin Brexit-äänestykseen kuin Yhdysvaltojen presidentinvaaleihinkin. 

Mitkään keinot eivät ole vieraita, mutta ääneenlausuttuina työkalupakkiin mahtuvat mm. kiristäminen energialla, ihmiskilpien käyttäminen kuin salamurhatkin. 

Venäjä horjuttaa Eurooppaa tilanteessa, jossa toisen sotilaspoliittisen suurvallan Yhdysvaltojen huomio on yhä enenevästi Kiinassa. Washingtonissa onkin esitetty ymmärrettäviä vaatimuksia, joiden mukaan Euroopan pitää tuntea suurempaa vastuuta oman suvereniteettinsa suojelemisesta. Käytännössä tämä ei tarkoita EU:n sotilaallisen ulottuvuuden vahvistamista, vaan Naton eurooppalaisten jäsenten aiempaa suurempaa roolia organisaation sisällä. Silti Yhdysvallat on yhä Naton selkäranka. Huomattakoon sekin, että presidentti Biden on antanut selkeästi tukensa Ukrainalle ja että Naton pääsihteeri on ollut varsin selväsanainen kommentoidessaan Venäjän esittämää etupiirisopimusta. Hän sanoi, että jäsenyydestä päättäminen kuuluu yksin Natolle ja hakijalle.

Itsenäisyyttä juhliessa harva tulee ajatelleeksi, ettei Suomi ole koskaan selvinnyt sodistaan yksin. Sisällissodassa apua pyydettiin Saksalta, ja sitä saatiin myös Ruotsilta. Talvisodan päättymiseen taas vaikutti osaltaan se, että Stalin pelkäsi Neuvostoliiton joukkojen joutuvan taisteluun Suomen avuksi lähetettyjen Ranskan ja Iso-Britannian sotilaiden kanssa. Se olisi antanut maailmansodalle kokonaan uuden suunnan. Kun talvisodan vääryyksiin haettiin oikaisua jatkosodassa, vastasi Saksa liki puolesta Suomen rintamista – ja oma sodanajan vahvuutemme oli tuolloin lotat mukaan lukien runsaat 600 000 henkeä. Puolustusvoimien nykyinen osaaminen on huipputasoa ja varustuskin aivan toista tasoa kuin talvisodan aikana. Vaikka sodan ajan vahvuutemme on läntisen Euroopan suurimpia, on se siitä huolimatta vain 280 000 henkeä. Pärjäämme omillamme jonkin aikaa, kun pinnistämme voimamme äärimmilleen, mutta avunsaanti ilman sitovia sopimuksia perustuu vain toivoon, kuten talvisodassa. 

Jos olemme Naton jäsen, niin jo pelkkä jäsenyys toimii pelotteena. Jos meitä vastaan hyökätään, niin vastaamme tietysti maamme puolustuksesta, mutta saamme liittolaisilta apua. Siinä on melkoinen ero pelkän toivon varaan jättäytymiseen.  Naton apu kannattaa varmistaa nyt viimein, Euroopan turvallisuuspolitiikan yhdennellätoista hetkellä. Nato-jäsenyys vakauttaisi tilanteemme yhä kylmenevien suurvaltasuhteiden ja etupiirijakojen Euroopassa. Ratkaisumme viivyttely ei palvele enää ketään, kun etupiirikeskustelu on avattu meistä ja meidän toiveistamme huolimatta.

Vieritä ylös