Kahden pienen lapsen kanssa eletyt koronavuodet olivat usein uuvuttavia: loputtomasti peruttuja menoja, kontaktien välttelyä ja hamaan tulevaisuuteen siirrettyjä reissuja. Loputonta tasapaksua puurtamista, jossa arki ja juhla eivät juurikaan eronneet.
Pandemia-ajan poikkeuselämä ei kuitenkaan kuitenkaan ollut valmistanut minua järkytykseen, jonka koin aamulla torstaina 24.2.2022, kun avasin twitterin. Venäjä ei ollut vain pelotellut, vaan se oli toteuttanut uhkauksensa. Aloittanut sodan.
Venäjän häikäilemättömyys tai julmuus ei minua yllättänyt. Olen opiskellut pääaineena kansainvälistä politiikkaa ja sivuaineena turvallisuuspolitiikkaa Maanpuolustuskorkeakoulussa. Olen turvallisuuspoliittisessa ajattelussani realisti, ja siksi uskoin ettei Venäjän kannattaisi toteuttaa uhkauksiaan: se oli jo saanut lännen jakamattoman huomion. Päämiehet vierailivat Moskovassa, kuuntelivat Putinia, pohtivat keinoja hänen lepyttämiseksi.
Tiesin myös, ettei Venäjällä ollut kykyä Ukrainan valtaamiseen tai rahaa pitkään sotimiseen. Sodalla ei olisi saavutettavissa mitään sellaista, jota Venäjän kannattaisi tavoitella.
Olin tietysti väärässä, koska en ymmärtänyt Venäjän motiiveja.
Mitä sitten tein? Selasin kännykän ruutua aamusta iltaan, illasta yöhön. Luin analyysejä ja kolumneja, seurasin ukrainalaisten ja eurooppalaisten poliitikkojen sometilejä. Tarkistin, että omat ja lasten passit olivat voimassa ja ostin lisää kotivaraa kaappeihin, lahjoitin rahaa useille avustusjärjestöille, osallistuin elämäni ensimmäiseen mielenosoitukseen. Luin lisää Putinista, Venäjän armeijasta ja tiedusteluorganisaatioista, venäläisten sotarikoksista.
Töihin keskittyminen oli vaikeaa, nukkuminen oli vaikeaa. Koin, että en voi kääntää katsettani pois ukrainalaisten hädältä. Ikään kuin vähintä mitä voisin tehdä, olisi seurata tilanteen kehitystä ja katsoa kuvia sotaa pakenevien ihmisten kasvoista, romahtaneista sairaaloista ja tuhotuista kouluista.
Huomasin pian, etten ollut ainoa joka reagoi samoin. Se mikä tapahtui Ukrainassa, olisi voinut tapahtua myös Suomessa. Suomalaiset tietävät, miksi ukrainalaiset taistelevat. Heillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.
Ukrainan tapahtumat ovat pelottavia myös toisesta syystä. Ne osoittavat, että ulkopuolinen, hallitsematon voima voi muuttaa elämän yhdessä silmänräpäyksessä tavalla, joka tuntuu järjenvastaiselta.
Vaikka yhtäläisyyksiä löytyy, ei Suomi ole Ukraina. Suomalaiset ovat varautuneet sotaan talvisodasta lähtien. Maanpuolustustahto on Euroopan huippua, samoin Puolustusvoimat ja kokonaismaanpuolustukseen perustuva järjestelmämme. Emme ole luopuneet yleisestä asevelvollisuudesta tai perinteisistä sodan uhkakuvista, vaikka moni läheinen kumppanimme niin tekikin. Olemme EU-maa ja kaikilla mittareilla täysin Nato-yhteensopiva.
Oma järkytykseni on tietysti pientä ukrainalaisten kokemusten rinnalla.
YK:n pakolaisjärjestön mukaan jo 10 miljoonaa on jättänyt kotinsa ja yli 3 miljoonaa on paennut ulkomaille. Millaista on, kun elämä muuttuu silmänräpäyksessä? Kun voit ottaa mukaan vain sen, mitä jaksat kantaa? Kun pelkäät läheistesi ja oman henkesi puolesta?
Lopulta ymmärsin, että oma jatkuva sotaseuranta ei auttaisi ukrainalaisia. On välttämättöntä huolehtia myös omasta jaksamisesta, eikä se tarkoita sitä, että en välittäisi sodan kauheuksiin joutuneiden viattomien ihmisten kohtaloista.
Rajoitin itseltäni somen seurantaa ja käänsin katseeni järkyttävimmistä kuvista. Omien pienten lasten kanssa puuhaaminen vaatii keskittymistä, eikä huomiota voi jakaa moneen asiaan. Joskus se on oikein hyvä asia.
Kirjoitan tätä blogia lomalta, joka jo kertaalleen siirtyi koronan vuoksi. Olemme tapaamassa lankoani yhdessä anoppini kanssa – matkalla joka ei tullut kyseeseenkään pandemian ollessa pahimmillaan. Olen uinut joka päivä, ja altaanmittoja kauhoessani olen pohtinut omaa etuoikeuttani. Lapseni saavat nukkua pelkäämättä, saamme tavata sukulaisiamme, saamme palata omaan kotiimme. Tästä ukrainalaiset voivat vain haaveilla ja se särkee sydämeni. Slava Ukraini!
