Ja sitten kaikki oli toisin

Kuuntelin viime syksynä muutamia äänikirjoja, joissa tarkasteltiin lähihistorian tapahtumia. Ville Pernaan Pimeä vuosikymmen kertoi suomettumisen syvästä ajasta 1970-luvulla ja siitä, kuinka hyvät idänsuhteet betonointiin kaikkiin yhteiskuntamme kerroksiin. Meri Valkaman Sinun, Margot on hieno teos, joka minusta kertoo ennen kaikkea siitä, miten vaikeaa on, kun kaikki johon olet uskonut, romahtaa tai muuttaa muotoaan. Esko Ahon 1991 on mielenkiintoinen kuvaus Suomen syvistä talousvaikeuksista, Neuvostoliiton romahduksesta ja tarpeesta määritellä itsemme nopeasti uudelleen. Tosin on todettava, että Aho taitaa langeta muistelijoiden perisyntiin ja muistaa asiat itsensä kannalta parhain päin. 

Kuuntelen äänikirjoja etenkin lenkeillä ja työmatkoilla. Räntäsateessa tarpoessani pohdin muutosten nopeutta. Harva osasi ennustaa Neuvostoliiton romahdusta, vaikka kaikki merkit olivat jälkikäteen katsottuna näkyvissä ja toisenlaisiakin äänenpainoja oli olemassa. Ylipäänsä vähissä olivat henkilöt, joilla oli halua varautua tai pohtia, voisiko maailma muuttua.

Kun päätimme katsoa muualle

Venäjänkin osalta suljimme silmämme, vaikka Putin on kertonut vuodesta 2007 lähtien avoimesti tavoitteistaan palauttaa keisarillisen Venäjän rajat. Kun Venäjän sitten vuonna 2008 miehitti osan Georgiasta, ei se herättänyt lännessä suurempaa huolta. Ei edes silloin, kun Venäjä vuonna 2014 otti yllättävällä sotilaallisella operaatiolla Ukrainalta Krimin itselleen ja perusti samassa yhteydessä Itä-Ukrainaan Dombasin ja Luhanskin nukketasavallat. Jälkikäteen on kuultu, kuinka Suomen ulkoministeriössä emmittiin kaksoiskansalaisten lisäämistä pakotelistalle ja jopa autettiin omaisuusjärjestelyissä.

Monet muutkin Venäjän kansainvälisen oikeuden vastaiset teot on katsottu sormien välistä. Todistettuja esimerkkejä riittää: Venäjän osallisuus matkustajakoneen alasampumiseen Ukrainassa, sotarikokset Syyriassa, vaalien häirintä mm. Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa sekä sisäisen eripuran luominen tukemalla niin äärioikeistoa kuin vasemmistoakin monissa EU-maissa.

Venäjä on myös avoimesti ilmoittanut, että energia kuuluu sen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keinovalikoimaan. Venäjän mahdollisuuteen käyttää energiaa aseena on kyllä yritetty vastata, mutta surkein tuloksin. Kun Junckerin komissio aloitti työnsä, oli yksi sen tärkeimmistä hankkeista vähentää riippuvuutta venäläisestä fossiilienergiasta. Lopputuloksena oli aiempaa suurempi riippuvuussuhde.

Naamiot on riisuttu

Kun käännän lenkin jälkeen avainta kotiovella, en voi olla ajattelematta muutoksen nopeutta tällä kertaa. Venäjän sota riisui naamiot ja paljasti totuuden Venäjästä, kuten tasavallan presidentti osuvasti sanoi. Suomalaiset kääntyivät Naton kannalle 24.2.2022. Nyt on selvää, että Suomi hakee Naton jäseneksi, riippumatta Ruotsin ratkaisusta. Vielä tammikuussa 2022 moista näkymää piti mahdollisena vain hyvin harva. 

Saksassa havahtuminen ei ole tapahtunut yhtä nopeasti, vaan halpa energia vietteli uskomaan ja toivomaan parasta. Maa on kieltäytynyt kategorisesti antamasta tehokasta aseapua Ukrainalle. Tärkeimmät sanktiot – venäläisen öljyn ja kaasun lisääminen pakotelistalle, on toistaiseksi torpattu Berliinissä. Saksa ei ole tällä hetkellä eurooppalaisen turvallisuuden tuottaja, vaan näyttäytyy epävarmana ja eripuraa luovana passiivisena pohdiskelijana, jonka motiivit jäävät arvailujen varaan. 

Suomelle olisi ollut helpompikin Nato-polku tarjolla, mutta sen torjuimme päättäväisesti optiolla vuosikymmenten ajan. Suomalaisten nopea tokeneminen suomettumisen ajan maailmankuvasta herättää kaikesta huolimatta toivoa. Olemme selvästi valmiita tekemään suuria ratkaisuja nopeasti, kun vain ymmärrämme niiden välttämättömyyden. 

Vieritä ylös