Huomenna on päivä jota olen odottanut vuosikymmeniä. Pääministeri ja tasavallan presidentti ilmoittavat, että Suomi on valmis käynnistämään virallisen prosessin Natoon liittymiseksi. Tilanne on kannaltamme parhain: voimme astella Natoon yhdessä Ruotsin kanssa, Ison-Britannian turvatakuiden suojaamana. Yhdysvallat, muut Pohjoismaat sekä Baltian maat ovat luvanneet ratifioida jäsenyyden pikavauhtia. Saatamme olla täysjäseniä jo syksyllä.
Varsinainen prosessi käynnistyi jo helmikuun lopussa, kun Venäjä aloitti raakalaismaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Presidentti Niinistö, pääministeri Marin ja muu valtiojohto on tavannut kaikkien Nato-maiden päämiehet ja -naiset ja varmistuneet siitä, että tuki Suomen jäsenyydelle on vankkumaton.
Samaan aikaan kotimaassa parlamentaarinen käsittely on hoidettu tavalla, joka mahdollisti kansanedustajille pohdinnan ja jätti tilaa arvioida omaa näkemystä uudelleen. Tuki Suomen jäsenyydelle on eduskunnassa vahvaa. Presidentin ja pääministerin rooli jäsenyyden edistämisessä on kiistaton, mutta todellisen johtajuuden asiassa otti Suomen kansa. Viimeisimpien gallupien mukaan jäsenyyttä kannattaa jo 76 % suomalaisista.
Tunnen suurta helpotusta, että liitymme Naton jäseniksi. Päätös siirtää Suomen lopullisesti sinne, minne kuulummekin: suvereenien demokraattisten valtioiden joukkoon.
Nato-jäsenyys tärkein syy tulla mukaan politiikkaan
Minut on aikoinaan tuonut politiikkaan juuri halu edistää Suomen Nato-jäsenyyttä: liityin Atlantti-Seuran nuoriin ennen kuin liityin Kokoomukseen. Toiminnassa suuressa roolissa olivat tapaamiset muiden maiden nuorten kanssa. Olen miettinyt paljon Latviassa 2004 tapaamaani tyttöä, joka pyysi apuamme Valko-Venäjän epätoivoisessa ihmisoikeustilanteessa. Olen pohtinut sitä pietarilaista maailmanpolitiikan opiskelijaa, jonka kanssa Tanskassa puhuin pitkään EU:n ja Venäjän suhteesta sekä Venäjän valinnasta: kääntyäkö länteen vai säilyttääkö Neuvostoliiton aikainen maailmankuva.
Emme ehkä osanneet auttaa, olimmehan itsekin vasta parikymppisiä opiskelijoita. Kohtaamiset avarsivat ajattelua ja valottivat eroja maiden strategisissa kulttuureissa. 2000-luvun alussa Naton perinteistä roolia Euroopan turvallisuutta takaavana organisaationa pidettiin yleisesti vanhentuneena. En jakanut näkemystä silloinkaan. Naton useammat laajenemiskierrokset ovat osoittaneet, että Naton arvon näkivät selvimmin ne maat, jotka olivat joutuneet elämään Neuvostoliiton satelliitteina. Niille jäsenyys oli samanlainen kohtalonkysymys kuin se nyt on Suomelle.
Vaikka olen ollut vankkumaton Nato-jäsenyyden kannattaja jo lähes 30 vuoden ajan, en olisi silti uskonut vielä muutamia kuukausia sitten, miten historiallista aikaa nyt elämme. Jäsenyys vaatii Suomea pohtimaan uudelleen paikkaansa Euroopassa ja maailmassa. Vanha historian painolasti voidaan viimein jättää taakse.
