Hyvästä koulusta ei voi tinkiä

Jokaisen lapsen ja aikuisen elämässä pitää olla tilaa unelmille ja näkymiä tulevaisuuden menestyksestä. Laadukas varhaiskasvatus ja koulu ovat antavat eväät tulevaisuuteen ja tasoittavat perheiden erilaisia lähtökohtia.

Tällä hetkellä kyse on tavoitteesta, sillä todellisuus on toista: Helsingissä erot parhaimpien ja huonoimpien koulujen välillä ovat yhtä suuret kuin oppimiserot koko Suomessa: oppimäärässä ero voi olla jopa 2,5 vuotta. 

Tutkimusten mukaan Helsinki ei pysty tarjoamaan kaikille hyvää opinpolkua. Asiaa on tutkinut erityisesti Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen apulaisprofessori ja Helsingin kaupungin johtava asiantuntija Venla Bernelius useissa eri tutkimuksissa. 

Asia on pahin yksilöiden kannalta, mutta sillä on merkittäviä vaikutuksia myös yhteiskunnallisen eriytymisen eli segregaation näkökulmasta. Perheet tekevät päätöksiä asuinalueesta jo varhaiskasvatuksen aikana: toisin sanoen, perheet valitsevat asuinalueen lasten tulevan koulupolun näkökulmasta. Tämä tarkoittaa, että segregaation ehkäisemiseksi yhä tärkeämpään asemaan nousevat juuri koulut ja varhaiskasvatus. Aiemmin merkittävänä on pidetty sekoittavaa asuntopolitiikkaa, jossa eri vuokra-asuntoja ja omistusasuntoja rakennetaan samalle alueelle. 

Oppilaiden osaamiserojen tärkeimmät taustatekijät liittyvät perheiden sosioekonomiseen asemaan, maahanmuuttajataustaan sekä sukupuoleen.

Eroja on koulujen välillä selittävät erityisesti oppilaiden taustojen eriytyminen koulujen välillä: monialainen huono-osaisuus kasautuu samoihin kouluihin ja varhaiskasvatuksen yksiköihin. 

Tämä kehitys heijastuu lasten kouluvalmiuksissa – siis kyvyssä oppia, keskittyä ja antaa työrauhaa muille. Muuttoliike vahvistaa kehitystä, kun pikkulasten vanhemmat pohtivat, missä elämisen edellytykset olisivat parhaat oman perheen näkökulmasta. 

Kasvava koulutarve

Helsingissä melko nopea väestönkasvu, väestörakenteen monikulttuuristuminen sekä työmarkkinoiden muutokset ovat muuttaneet merkittävästi paitsi asuinalueiden sosioekonomisia eroja, vaikuttaneet myös peruskoulujen ja päiväkotien arkeen. Oppilaaksiottoalueiden sosioekonomiset erot ovat kasvaneet merkittävästi verrattuna tilanteeseen esimerkiksi 1990-luvun alussa, jolloin monet nykyisten lasten vanhemmista aloittivat koulupolkunsa. 

Koulujen arjessa eriytymiskehitys näkyy ja tuntuu. Heikompiin kouluihin opettajien rekrytointi vaikeutuu, kun koulutyön sijaan aika kuluu luokan rauhoitteluun tai oppilaille tarkoitetun tuen metsästämiseen. Ne oppilaat, jotka tarvitsisivat taitavimmat ja pätevimmät opettajat, saattavat joutua tyytymään taajaan vaihtuviin sijaisiin. Tämä kasvattaa osaamiseroja. 

Sekoittamalla tulee vain sotku

Ratkaisuksi on esitetty positiivisen erityiskohtelun rahojen lisäämisen lisäksi oppilaaksiottoalueiden sekoittamista sekä palkanlisää positiivisen erikoiskohtelun rahoitusta saavien koulujen opettajille. 

Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole tarjolla. Oppilaaksiottoalueiden sekoittaminen tarkoittaisi luopumista lähikouluperiaatteesta. En pidä tätä järkevänä. Lähikoulu varmistaa, että lapsi voi tavata kavereita koulun jälkeen ja kulkea koulumatkat itsenäisesti, mieluiten kävellen tai pyörällä, jo alaluokilla. Koulu toimii sosiaalisena liimana yhteisöön. 

Oppilaaksiottoaluiden sekoittaminen toisi myös hyvin tilapäisen avun – se tuskin vähentäisi perheiden muuttohaluja, vaan saisi pohtimaan aiempaa tarkemmin, mihin osoitteeseen lapsi pitäisi kirjata (tätäkin tapahtuu). Siksi tavoite voi jopa kääntyä itseään vastaan ja kiihdyttää segregaatiota entisestään.

Lisää rahaa lasten oppimiseen

Sen sijaan toimivia keinoja pitäisi vahvistaa entisestään: tarvitsemme yksinkertaisesti lisää rahaa positiivisen erityiskohtelun mahdollistamiseksi, eli niihin kouluihin joissa oppilaiden sosioekonominen tausta on haastavampi. Jokaisen koulun pitää olla niin hyvä, että tärkein, oppiminen, voidaan taata jokaiselle oppilaalle. Luokkakokojen pienentäminen, erityisopettajien määrän lisääminen, tukipalveluiden tuominen kaikkien niitä tarvitsevien oppilaiden ulottuville ovat toimivia keinoja. Yhdenkään vanhemman ei pitäisi epäröidä, onko oma lähikoulu hyvä vai ei. 

Kannatan myös lämpimästi palkanlisää opettajille, jotka työskentelevät sosioekonomisesti haastavammilla alueilla. Minusta Helsingin pitäisi näyttää asiassa suuntaa. Laadukasta perusopetusta ei järjestetä tilapäisavun varassa.

Segregaatiokierteen katkaisemiseksi tarvitaan muitakin toimia, joista tärkeimmät liittyvät työmarkkinoihin. Huono-osaisuuden kierteen katkaisemiseksi pääsy työmarkkinoille on keskeistä. 

Vaikka puhun oppilaiden osaamiseroista, on todella tärkeää muistaa että kyse on yksilöistä, ihmisistä; helsinkiläisistä lapsista ja nuorista. Jokainen heistä ansaitsee hyvän peruskoulutuksen, jotta voi kasvaa juuri siksi osaavaksi ja taitavaksi ihmiseksi joksi hän haluaa itse tulla.

Rahan käyttäminen kouluihin on tulevaisuusinvestointi, joka maksaa itsensä takaisin.

Hyvästä koulusta ei voi tinkiä