Suomella on ollut koko itsenäisyyden ajan erityinen Venäjä-suhde, mutta sen lopputulokset eivät ole olleet erityisen hyviä. Nykytilanteessa historiasta ei ole enää avuksi — se minkä ennen uskoimme toimivan, on osoittautunut kuvitelmaksi. Suomi on siirtynyt pysyvästi länteen.
Suomi Kylmässä sodassa
Neuvostoliitosta tuli kuin vahingossa Suomelle suuri ja useina vuosina suurin kauppakumppani, johtuen sovituista raskaista sotakorvauksista.
Koska tietynlainen ”mallioppiluus” tuntuu olevan meillä kansanluonteessa, Suomi maksoi ainoana maailman maana täysimääräisesti sotakorvaukset pois, viimeisen sotakorvausjunan ylittäessä rajan syyskuussa 1952.
Usein puhutaan siitä, miten sotakorvaukset olivat meille jopa siunaukseksi, sillä ne pakottivat Suomen teollistumaan nopeasti. Tässä narratiivissa unohtuu vaihtoehtoiskustannukset ja se, että myös lännessä oli valtava kysyntä esimerkiksi puutavaralle. Toisenlainen historia, jossa korvauksiin hukatut resurssit olisi käytetty vaikkapa vientitoiminnan ja teollisuuden kehittämiseen, olisi todennäköisesti ollut valoisampi.
Joka tapauksessa Neuvostoliitossa oltiin erittäin tyytyväisiä suomalaiseen laatuun, ja vilkas kauppatoiminta maiden välillä jatkui. Suomesta tulikin ajoittain Neuvostoliiton toiseksi suurin kauppakumppani lännessä Saksan liittotasavallan jälkeen. Kauppasuhteissa Suomen itäpolitiikka oli siten enimmäkseen onnistunutta.
Kahdenvälisissä poliittisissa suhteissa taas menestys oli päinvastaista. Tämä ilmiö tunnetaan maailmalla nimellä ”suomettuminen”, mikä ei ole kunniaksi maallemme. Suomalaiset olivat uhranneet paljon sodissa säilyttääksemme demokratiamme ja itsenäisyytemme. Todellisuudessa Neuvostoliitto sai kuitenkin paljon tahtoaan läpi uhkailemalla, painostamalla ja lahjomalla.
Suomalaiset äänestivät vapaissa ja demokraattisissa vaaleissa itselleen hallituksen ja epäsuorasti presidentin, mutta tosiasiassa Kremlistä ilmoitettiin ennen vaaleja tai niiden jälkeen mitkä hallituskokoonpanot tai presidentit heille sopivat. Suomessa ei tätä uskallettu kyseenalaistaa, mikä teki vaaleista osittain näyttelyä. On historioitsijoiden debatoitavissa, olisiko päättäväisemmällä Suomella ollut enemmän liikkumavaraa tuohon aikaan.
Valitun politiikan lopputulos oli, että myymällä demokraattisia periaatteitaan Suomi vaurastui kylmän sodan aikana. Riippuvuus lopulta epävakaaksi osoittautuneesta diktatuurista kävi kuitenkin kalliiksi.
Venäjän toistuvat konkurssit
Neuvostoliiton hajoaminen suorastaan romahdutti Suomen vaihtotaseen ja iski meidät itsenäisyyden ajan pahimpaan lamaan. Mutta johtui se sitten vanhoista uhkakuvista tai kontakteista, Suomi pyrki jatkamaan erityissuhdetta Venäjään tosiasioista piittaamatta.
Vanha YYA-sopimus purkautui kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta kansainvälisen oikeuden subjekti joulukuussa 1991. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin nohevat aikalaispoliitikkomme allekirjoittivat jo uuden korvaavan sopimuksen suhteiden perustasta. Tätä uutta YYA-sopimusta on viimeksi jatkettu keskellä Ukrainan sotaa, heinäkuussa 2022. Päätöstä on kritisoitu useilta tahoilta.
Itänaapurista ei ikinä tullut sitä idän Eldoradoa, joksi sen haluttiin uskoa kehittyvän. Venäjä sai vetoapua länneltä, mutta tutkijat kiistelevät siitä olisiko voitu tehdä vielä enemmän auttaaksemme maata demokratisoitumaan. Venäjä esimerkiksi otettiin vuonna 1997 mukaan kehittyneiden demokratioiden G7 järjestöön, vaikkei se ollut kehittynyt eikä demokratia. Maailman kauppajärjestö WTO:hon se otettiin vuonna 2012.
Suomessa käytiin innokkaasti kauppaa Venäjän kanssa ja kaikki negatiivinen kehitys ohitettiin olankohautuksella, ”ne nyt vaan on sellaisia”. Suomessa hymisteltiin läpi niin Venäjän presidentin käskemän Duuman pommituksen (1993), maan ajautumisen maksukyvyttömyyteen (1998), sekä toisen Tsetsenian sodan kasautuneet sotarikoksetkin (erityisesti vuosina 1999–2000). Kauppasuhteita kehitettiin ja hyviä naapuruussuhteita vakuutettiin.
Ukrainan sota on johdonmukaista jatkumoa Venäjän kehitykselle
1990-luku oli karmeaa aikaa Venäjälle, mutta 2000-luvulla sen ongelmat ovat levinneet myös maan rajojen ulkopuolelle.
Vladimir Putinin vallassaolon aikana (2000–) maassa ei ole rehellisiä vaaleja enää järjestetty. Oppositio ja vapaa kansalaisyhteiskunta on järjestelmällisesti tuhottu, sanan- ja yhdistysmisvapaus on käytännössä kumottu, ja maan ulkosuhteet länteen ja jopa moniin Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin valtioihin ovat pahimmalla tolallaan sitten Kylmän sodan kylmimpien vuosien. Toistuvilla hyökkäyssodillaan ja ulkomailla toteutetuilla murhayrityksillään maa on matkannut talouden ohella myös moraaliseen konkurssiin.
Lännessä järkytyttiin Venäjän täysimittaisesta hyökkäyksestä Ukrainaan. Järkytys johtui kuitenkin tosiasiassa vain jääräpäisestä halustamme katsoa sormien läpi naapurin koko ajan jyrkkenevää syöksykierrettä kohti totalitarismia. Suomi ei ole tässä yksin ja esimerkiksi Saksan surullisenkuuluisa Ostpolitik on ollut tiukan kritiikin alla viimeisen vuoden ajan. Saksa on kuitenkin maantieteen ja liittolaisuuksiensa puolesta aivan eri asemassa kuin Suomi.
Ulkosuhteissaan Putinin Venäjä on viimeisen 15 vuoden aikana muun muassa käyttänyt energiaa aseena (2006, katkaisu Ukrainaan poliittisista syistä), tehnyt puoliavoimen ja tuhoisan kyberhyökkäyksen (Viro, 2007), hyökännyt kahteen eri itsenäiseen maahan ilman mitään järjellistä syytä tai tekosyytä (Georgia 2008 ja Ukraina 2014), ollut sotarikosepäilyjen kohteena pommitettuaan miljoonakaupunkia (Aleppo, 2016), ampunut vähintään epäsuorasti alas matkustajakoneen (Ukraina, 2016), sekä aloittanut Toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimman hyökkäyssodan (Ukraina, 2022–).
Suurimman osan ylläolevasta ajanjaksosta Suomi kasvatti kauppaansa Venäjän kanssa ja suomalaiset yritykset lähtivät innokkaasti vuolemaan kultaa idän ihmemaahan. Entiset pääministerit Paavo Lipponen (SDP) ja Esko Aho (Kesk.) edustivat ylpeästi maatamme.
Lipposen konsulttifirma – jonka lähes ainoat asiakkaat ovat olleet Venäjän valtiolliset kaasuyhtiöt – on takonut kovaa tulosta, ainoiden tappioiden tultua Krimin miehityksen jälkeen. Aho taas otti vastaan paikan Venäjän valtio-omisteisen Sberbankin hallituksessa Venäjän jo miehitettyä Krimin ja ammuttua alas malesialaisen matkustajakoneen. Hänelle valkeni Venäjän toiminnan seuraukset ilmeisesti vasta, kun useat hänen hallituskumppaneistaan joutuivat pakotteiden alaisiksi. Aho on sittemmin oppinut läksynsä, eronnut Sberbankin hallituksesta ja käyttää diktatuuriosaamistaan Kiinan kaupan edistämiseen.
Viimeisen vuoden sisällä talouden keskinäisriippuvuuksia on katkottu pakon edessä. Se on tullut kalliiksi. Ennakointi olisi aina halvempaa. Venäjästä ei tullut roistovaltiota yhdessä yössä, vaan vuosikymmenten aikana ja vauvanaskelin. Yksittäistä hetkeä jolloin se ylitti rajan on vaikeaa tunnistaa, mutta se tapahtui jo ennen vuotta 2022.
Ei paluuta entiseen
Suomen ja Venäjän välit sellaisena kuin idänkaupan suomettuneet veteraanit sen muistavat ovat ohi. Tälle on monta syytä.
Ensinnäkin on puolustusliitto NATO. Hyvin lyhytnäköisesti — mutta toisaalta tässä blogissa kerrattuun tarinaan nähden osittain loogisesti — Suomi pysyi NATO:n ulkopuolella 2000-luvun alussa vaikka lähes kaikki muut Venäjän naapurimaat hakivat jäsenyyttä. Päinvastoin, Suomi yritti aktiivisesti ehkäistä Baltian maiden NATO-jäsenyyttä. Historia on toden teolla tuominnut tuon ajan päätökset. Nyt kun Suomi on hakenut reaktiivisesti jäsenyyttä pakkoraossa, tästä on koitunut omat ongelmansa Turkin kanssa.
Toiseksi, Suomi on valinnut hyvin selkeästi puolensa Ukrainan sodassa. Olemme innokkaasti osana EU:n pakoterintamaa — toisin kuin vuonna 2014, jolloin ulkoministeri Tuomioja (SDP) vastusti kiivaasti Venäjälle asetettavia pakotteita Krimin miehityksen johdosta. Tämän lisäksi Suomi on lähettänyt monenlaista aseistusta Ukrainaan ja myös panssarivaunujen lähettämistä harkitaan vakavasti. Tämä on luonnollisesti oikein, mutta Kremlissä ei tätä tulla unohtamaan. Venäjällä rakennetaankin nyt viestinnällä päättäväisesti negatiivisempaa Suomi-kuvaa kansalaisille.
Kolmanneksi, markkinat osaavat nyt hinnoitella Venäjä-riskin aivan eri tavalla. Maan talouskehitys ei ikinä kunnolla toipunut Krimistä seuranneista pakotteista ja nyt kauppasuhteet länteen ovat vain murto-osa aiemmasta. Ulkomaiset investoinnit Venäjälle ovat äärimmäisen vähissä ja uusia pakotepaketteja tulee reilun kuukauden välein. Joukkopako maasta jatkuu ja lähtijöinä ovat erityisesti rikkaimmat ja korkeakoulutetuimmat venäläiset. Tällaisten markkinoiden ei luulisi houkuttelevan enää edes itä-uskoisia suomalaisia.
Tiivistettynä siis Suomen ja Venäjän väliset taloudelliset ja poliittiset suhteet ovat historiallisen huonossa jamassa ja niin ne tulevat olemaan pitkälle tulevaisuuteen. Putinin jälkeistä aikaa on vaikeaa ennustaa ja ennen sitä on melko mahdotonta nähdä selkeää parannusta nykytilaan.
Tarinan opetus on kuitenkin se, että ”hyvillä naapuruussuhteilla” on aina hintansa. Olemme kansana maksaneet siitä suomettumisella ja toistuvilla talouskriiseillä, kun emme ikinä osaa ennakoida sitä Venäjän seuraavaa romahdusta joka on aina kulman takana.
Suomen paikka on ennustettavassa lännessä, jonka arvoyhteisöön myös kuulumme. Suhteet itään taas on syytä pitää sivistyneen kylminä. Kun kerran nyky-Venäjä ei noudata mitään solmimiaan sopimuksia, siitä on viimeistään nyt sodan myötä tullut lopullisesti epäluotettava hylkiövaltio.
Jos maa kykenee jonain päivänä kaatamaan diktatuurin ja juurruttamaan oikeusvaltion, voi Suomi ja Eurooppa luoda suhteet Venäjään puhtaalta pöydältä. Mutta tätä asiaa odotellessa ei kannata pidätellä hengitystä. Tällä hetkellä ainoa asia miten Suomi voi vaikuttaa Venäjän kehitykseen on tukea tarpeeksi Ukrainaa, jotta Venäjä häviää sodan.
