Kun äitini 40 vuotta sitten oli lähdössä synnyttämään minua, kuopustaan, halusi isäni tehdä matkalla sairaalaan pienen koukkauksen — valtio-opin ja poliittisen historian tenttikirjat voisi nimittäin näppärästi palauttaa samalla reissulla. Koska lyhin reitti Santahaminasta Kätilöopistolle ei totta vie kulje Kruununhaan kautta, riittää tästä puhetta perheessämme edelleen.
Vaikka oma lapsuudenkotini ei ollut kovin poliittinen, on sieltä tarttunut mukaan vahva vastuunkannon kulttuuri ja aito kiinnostus yhteiskuntaa kohtaan. Omat valtio-opin tenttikirjat palautin samaan kirjastoon reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Syystä tai toisesta olen ollut kuitenkin itse poliittisesti aktiivinen jo pienestä pitäen. Asuin lapsuuteni Santahaminassa — suljetulla sotilassaarella, joka monella tapaa oli mitä mainioin ympäristö seikkailla ja kasvaa. Kuin kirsikkana kakun päällä Santahaminassa oli myös hevostalli, jossa myös asukkaat saivat käydä ratsastamassa — jos vain uskalsivat, sillä mitään tavallisia tuntihevosia nämä ratsut eivät olleet. Olen monta kertaa huutanut — lujaa — kiitäessäni Saharan, santahaminalaisen hiekkadyynin, läpi, kun vihdoinkin reippailemaan päässyt hevonen päätti vaihtaa vauhdikkaampaan askellajiin.
Hevoset sytyttivät kiinnostuksen politiikkaan
Laman keskellä hevosten pito alkoi ilmeisesti käydä Puolustusvoimille turhan kalliiksi, etenkin kun kadettien koulutuksessa hevostaidot eivät olleet keskiössä. Samaan aikaan käytiin tiukkaa presidentinvaalia, kun toisella kierroksella toisistaan mittaa ottivat Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari. Minulle vaalissa kyse oli Santahaminan hevostallista, sillä jostain syystä saarella kiersi sitkeä huhu, että Elisabeth Rehn kyllä säästäisi tallin, jos vain voittaisi. Ilmeisesti Rehn oli puolustusministerinä estänyt lakkautuksen jo kertaalleen. Oli aika käynnistää ensimmäinen vaikuttajakampanja.
Olen aina ajatellut, että voimme vaikuttaa paitsi omaan elämäämme, myös siihen, millaisessa maailmassa elämme. Kaikkea emme silti voi hallita. Jokaisen elämässä tulee eteen tilanteita, joista ei yksin selviä. Olen myös nähnyt omin silmin, millaista jälkeä syvä kahtiajako yhteiskunnassa synnyttää.
Nämä opit olen saanut jo hyvin nuorena. Kun olin viisi, asuimme puolisen vuotta Israelissa, kun isäni palveli YK-operaatiossa. Muistan edelleen synkkäilmeiset miehet ja pojat Länsirannalla, autoa kohti lentävän terävän kiven, isän vakavan ilmeen.
Sisareni Suvi, josta en edelleenkään puhu kuivin silmin, menehtyi kun olin teini-ikäinen. Suvi sairasti lapsesta asti ja olen viettänyt itsekin paljon aikaa Lastenklinikalla. Sisaren menetys oli suuri järkytys ja se on eniten elämääni ja ajatteluuni vaikuttanut asia. Kaipaan häntä joka päivä.
Kun perheessä on vakavasti sairas lapsi, oppivat sisarukset usein vanhemmilleen vaivattomiksi. Sellainen olin minäkin. Käynnistin vuosia kestäneen lobbauskampanjan ja sain ensimmäisen dalmatiankoirani Devin. Selvitin harrastusmahdollisuudet, löysin parhaaksi kaveriksi lähellä asuvan toisen dalmatiankoiraharrastajan ja pian me matkasimme ympäri kaupunkia agilityn, hakutreenien ja rauniokoiratoiminnan parissa, julkisilla tietysti.
Lukion kävin kotikulmilla Laajasalossa, jossa keskiarvoraja oli kaupungin alhaisin. Olisin päässyt muuallekin, mutta paras kaverini ei. En halunnut mennä uuteen kouluun yksin. Niinpä marssimme rehtorin kansliaan, puhuin meidät sisään ja kas! Entinen tasainen kasin suorittaja löysi itsestään huippuoppilaan. Ennakkoluuloista huolimatta Laajasalon lukio oli hyvä koulu. Tämä antaa perspektiiviä myös käynnissä olevaan keskusteluun ”hyvistä” ja ”huonoista” kouluista. Vertaisoppimistakin varmaan tarjosin, ainakin ystävälleni historian kokeisiin, mutta tuskin kovin hyvällä menestyksellä.
Politiikkaa päivätyönä
Surusta huolimatta luin itseni opiskelemaan, mutta syystä tai toisesta opiskelijapolitiikka ei houkutellut — tai ehkä olin liian kiireinen valmistumaan ja liian ujo uusiin ympyröihin. Sen sijaan lähdin mukaan Atlantti-Seuran nuoriin. Halusin Suomesta Naton jäsenen ja ihan oikean länsimaan.
Elämä meni omiin uomiinsa, kävin töissä, matkustelin, löysin tulevan puolisoni Matin (kadettikoulun laskiaisriehasta, tietenkin) ja valmistuin valtiotieteen maisteriksi. Menimme kihloihin ja naimisiin, ostimme asunnon Meilahdesta, vietimme mukavaa kahden aikuisen elämää koiramme Ulpun kanssa.
Työrintamallakin tapahtui: pääsin unelmatyöhöni politiikkaan. Eduskunnassa ehdin avustaa viittä edustajaa ja ministeriä, aina kahta kerrallaan. Urallani etenin kokoomuksen ryhmäkansliaan poliittiseksi sihteeriksi ja kansainvälisten asioiden sihteeriksi. Viihdyin – olin löytänyt henkisen kodin! Asioita muutettiin paremmiksi, oli vahva usko siitä, että huominen on tätä päivää parempi. Siihen uskon edelleen.
Ja aina oli vaalit! Oman elämäni kannalta näiden vuosien merkityksellisimmät olivat eurovaalit 2014 — Henna Virkkunen valittiin mepiksi ja minut hänen erityisavustajakseen. Muutin Brysseliin ja sieltä takaisin Suomeen, kun esikoisemme Arvi syntyi. Kuopuksemme Saimi syntyi kolme vuotta myöhemmin, kun toimin jo vanhempana konsulttina.
Kaikkien kliseiden mukaisesti myös oma elämäni ja näkökulmani muuttui, kun omat lapset syntyivät. Huoli luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta muuttui toisella tavalla akuutiksi. Julkisen talouden velkataakka, suomalaisten heikkenevä osaamistaso, ongelmat varhaiskasvatuksessa, lastensuojelussa ja kouluissa — minä haluan ja osaan vaikuttaa, ajattelin, ja lähdin ehdolle kuntavaaleihin.
Tulin valituksi Helsingin valtuuston ja kaupunginhallituksen jäseneksi. Tunnen suurta vastuuta siitä, millaisia päätöksiä teemme. Ajattelen, että aikaperspektiivin pitää aina olla tulevaisuudessa, ei siinä mikä nyt olisi meille kaikkein hyödyllisintä juuri nyt. Minusta politiikan pitää olla kestävää taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti.
Uuden äärellä
Elämässäni on ollut viime vuosina ruuhkaa: päiväkoti-ikäiset lapset, täysipäiväinen työ vanhempana konsulttina tech-jättiläisellä, puolipäiväiset poliitikon hommat Helsingin kaupungilla ja eduskuntavaalikampanja ovat pitäneet kiireisinä. Tykkään elämästäni silti juuri tällaisena. Olen ollut onnekas monta kertaa enkä ole joutunut tekemään näistä hommista mitään yksin.
Nelikymmenvuotiaana on perspektiiviä yhteiskuntaan ja elämään. Tiedän, ettei kaikki aina mene kuten kuvittelee, mikään ei koskaan ole mustavalkoista. Pienet askeleet oikeaan suuntaan ovat parempia kuin harppaukset vain harvoin.
Samaan aikaan olen täynnä virtaa ja uudistushalua. Haluan päättää Suomen suunnasta, koska tiedän mitä muutoksia tarvitsemme ja miten ne pitää toteuttaa. Haluan kansanedustajaksi.
Tunnen syvää kiitollisuutta elämästä, jonka olen saanut elää ja ihmisistä, jotka ovat kulkeneet rinnallani. Tiedän, että paljon hyvää on edessä.
